Olen kyllästynyt tämän päivän keskusteluun syrjäytymisestä. Milloin se oikein alkoi? Mitä sillä on saatu aikaan? Minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin, mutta runsain mitoin hyviä muistoja ns. syrjäytyneiden kohtaamisesta Kuka on syrjäytynyt? Opetetaankohan sen tunnistamista jo peruskoulussa vai kodeissako. Ei sanomalehden sivua, jossa ei jotain syrjäytymisestä. Emmekö enää tunnista puhuvamme kanssaihmisistä, kun puhumme syrjäytyneistä.

Osaamme hyvin ihmisten luokittelun ja erottelun. Erilaisilla ohjelmilla ja hankkeilla trimmataan syrjäytyneistä kunnon kansalaisia. Saavatko he itse kertoa, mikä heitä auttaisi. Onko toiminta aidon kansalaislähtöistä. Integroimmeko vai eristämme lisää? Koko ajan entisestä tavan kansalaisesta tulee yhä herkemmin ”syrjäytynyt”. Henkilö putoaa työstä, sairastuu, eroaa. Entä jos nuo kaikki tapahtuvat kerralla? Onko tuo ihminen toivoton tapaus? Eikö hän edelleen ole ihminen, isä tai äiti, naapuri, sukulainen? Eikö hän enää kelpaa yhteisön jäseneksi, muuttuuko hän mielikuvissamme jopa tyhmäksi? Onko hän työllistettynä yhtäkkiä toisen luokan kansalainen.

Syrjäytymispuhe alkoi, kun siirryimme universaalien palveluitten tuottamisen logiikasta rajusti riskiajattelun suuntaan. Erehdyimme syrjäpolulle päätieltä. Olen psykologi, mutten  haluaisi olla psykologi joka seuloo potentiaaleja koulusurmaajia? Sen sijaan ilolla allekirjoitan kaikkia nuoria koskevan nuorisotakuun. Minulla oli juuri tilaisuus Saksassa tutustua ammatilliseen koulutukseen. Heillä oli vahva usko duaalimalliinsa eivätkä he puheessaan korostaneet syrjäytyneitä nuoria. Kaikista nuorista puhuttiin yhtenäisesti. Tarjolla oli sitten erilaisia koulutusvaihtoehtoja eri tyyppisille oppijoille. Ja yritykset olivat keskeisessä asemassa koulutusprosessissa. Vanha oppipoika- mestari-malli elää siellä yhä. Kokematon saa kokeneemman ohjausta ja opetusta.

Kuka haluaa tulla kohdelluksi syrjäytyneenä. Palautetaan nuorille kuten muillekin vaikeuksien ja työttömyyden kanssa kamppaileville heidän arvokkuutensa. Jätetään syrjäytymispuhe EU-hankkeiden jargoniksi, jos pakko. Eräs pitkäaikaistyötön totesi minulle: Me syrjäytyneethän olemme yhteiskunnassa melkoinen voimavara: työllistämme aimo joukon sosiaalialan ammattilaisia ja tutkijoita ja annamme heidän  käyttöön elämäntarinamme. Pitäisiköhän meidän alkaa niitä hinnoittaa rahan puutteessa.

Pahimman hädän keskellä emme ehkä tuota yhteiskunnalle yhtä paljon kuin aiemmin. Tuotamme kärsimyspääomaa, joka on elämäntaidon ja jaksamisen, todellisen työntekijän yhtä hyvin kuin johtajan avarakatseisuuden ja ihmisyyden ydin? Ei anneta kärsimyspääomaa syrjäytyneiden yksityisomaisuudeksi. Pidetään se ihmisyyteen kuuluvana.   Ei luulla olevamme parempia kansalaisia, kun satumme juuri nyt pärjäämään. Naps! Kaikki muuttuu: kuka meistä tavan kansalaisista tahansa voi tippua tahdista. Keskiluokasta tiputaan kaiken aikaa. Miten haluamme tulla kohdelluiksi siinä tilanteessa. Tarvitsemmeko leimoja, stigmoja ja osoittelua. Emmekö edelleen ole matteja ja maijoja niin heikkouksinemme kuin vahvuuksinemme.

Aika ajoin tarvitsemme itse kukin apua selvitäksemme pahimman yli. Joku on kovin monenlaisenkin avun ja kannattelun tarpeessa. Kehityskulut tilanteeseen ovat voineet alkaa jo edellisessä sukupolvessa. Tämä syrjäytymispuhe on osaltaan synnyttänyt myös vihapuhetta. Keskitymme syiden sijaan vihapuheen kitkentään. Ei kun perustamaan projekteja sille. Minusta meidän pitäisi palata päätielle. Eletään vaan ihmisiksi ja nähdään voimavarat ja mahdollisuudet pikemmin kuin puutteet ja vajavaisuudet.Universaalithyvinvointi-, koulu-, ja sosiaali-ja terveyspalvelut kunniaan. Emme tarvitserobottien tehoyhteiskuntaa, jossa heikot on sorrettu ja vahvat sen kun porskuttaa. Tarvitsemme tasa-arvoisen erilaisuuden, inhimillisen, kestävän kehityksen yhteiskunnan, jossa meillä kaikilla on paikkamme.

Kaija Tuuri

Lehtori, psykologi LP

Kirjoittaja on Järvenpään kaupunginhallituksen jäsen

www.kaijatuuri.com

Vaaleissa mukana numerolla 88.